Pariisi ja Haikko –
sievistäviä ja miehistäviä vaikutuksia

Taiteilijana Albert Edelfelt valitsi hyvin epäsuomalaisen ammatin ja samalla yhdistelmän käsityöläisperinteitä, akateemista sivistystä, boheemia elämää ja porvarillisia kulttuuri-ihanteita. Pariisi taas tarjosi taideopiskelijalle tenhovoimaisen mallin taiteilijuudesta, ja niin Pariisista tuli Edelfeltin toinen koti.

Edelfeltin äidilleen Pariisista vuonna 1873 lähettämä kirje oli täynnä tunteita:

Kaikki se suuri, kaunis ja ihmeellisen monenkirjava, mitä olen nähnyt, kieppuu vielä päässäni: taiteen suunnaton määrä, elämän vilinä, suurkaupunki monumentteineen, kaikki muodostaa mielessäni sellaisen kaaoksen, että minun todellakin täytyy vaivata päätäni päästäkseni selvyyteen jostakin yksittäisestä kuvasta, tietystä muistosta.

Pariisi oli Edelfeltin ensimmäinen kokemus sekä suurkaupungista että täydellisestä yksinäisyydestä. Nämä kaksi kotia olivat vastakohtia keskenään. Pariisi oli levoton aarreaitta, Porvoo puolestaan viaton paratiisi. Kaupunki merkitsi seksuaalista vapautta, maaseutu selibaattia. Pariisilla oli Edelfeltin taiteeseen sievistävä vaikutus, jota tasapainotti Haikon miehistävä vaikutus. Haikkoon lähteminen oli puhdistautumisrituaali, ja samalla paikka oli myös moraalinen, Edelfeltin arvoja suojeleva koti.

Edelfelt puhui sujuvaa ranskaa ja oli talvisin elämäntavaltaan täysin ranskalainen, eikä hän erityisen mielellään hakeutunut suomalaiseen tai pohjoismaiseen seuraan Pariisissa. Poikkeuksena tästä olivat vain lähimmät lapsuudenystävät tai kollegat.

Edelfeltin kaipuu Pariisista Haikkoon voimistui aina keväisin, ja joka kesä tuli vihdoin odotettu lähtöpäivä. Pariisin paahtavassa helteessä Edelfelt järjesteli ateljeensa, antoi portinvartijalle ohjeet poissaolonsa ajaksi ja aloitti Gare du Nordilta matkan kohti oikeaa kesää, kesää Haikossa.

Kilpailu pariisilaisilla taidemarkkinoilla oli huimaa. Opiskeluvuosiensa jälkeen Edelfelt alkoi kuitenkin menestyä. Hänen läpimurtoteoksensa oli nimeltään “Lapsen ruumissaatto” joka esittää haikkolaista kuvitteellista perhettä venematkalla, viemässä pientä lapsen arkkua kirkolle. Teos palkittiin Pariisin salongissa III luokan mitalilla vuonna 1880.

Haikon kansankuvaus on tyylilajiltaan totista, ja kansanelämä oli tyystin erilaista kuin säätyläisten elämä. Jotkut realiteetit kuitenkin kohtasivat kaikkia luokkia. Kuolema oli läsnä jokaisen suvun elämässä aivan eri tavalla kuin nykyään, ja se teki säätyläisperheidenkin elämästä epävarmaa. Hillityn pidättyväisyyden katsottiin olevan erityisen tarpeen. “Lapsen ruumissaatto” liittyy rannikkolaisuuden ja sen ulkomailla esittämisen lisäksi myös vakavaan kysymykseen – kuinka suhtautua ennenaikaiseen kuolemaan, joka koskettaa sekä säätyläisperheitä että köyhiä koteja?

Aatelisen tärkein sääntö oli hillitä itsensä. Myöskään maalauksessa kuvatut ihmiset eivät näytä tunteitaan tai hae lohtua toisistaan. Heissä näkyy ihannoitu vaikenemisen kulttuuri, joka on vastakohta suurieleiselle karjalaiselle itkuperinteelle. Koska “Lapsen ruumissaatto” on kuvallista fiktiota, voidaan ajatella heidän itsehillintänsä johtuvan ennen kaikkea meidän katseestamme. Heidän kasvonsa eivät vääristy pienokaisen menettämisen aiheuttamasta tuskasta, jotta meidän olisi helpompi katsoa heitä.

Edelfelt sai julkisen tunnustuksen paitsi maalauksestaan, myös valitsemastaan tavasta osoittaa identiteettiään. Kokonaisuus oli pariisilaisyleisön silmissä arvokas ja eksoottinen. Maalaus oli tehty Haikon avarissa oloissa, ja sen tahmeaan öljyväriin saattoi kuvitella tarttuneen merituulta, kaislikon ja rantaniittyjen höytyviä. (TI)

Lähteet: Kortelainen, Anna 2004. Puolivilli puutarha: Albert Edelfeltin Haikko. Helsinki: Otava.